Teesiehdotelmia vuosineljänneksen lopuksi

Henkilöitään on rakastettava. Tätä neuvoa toitotetaan jokaisessa käsikirjoitusoppaassa, mutta vasta Elokuvan runousoppia -kirjaa lukiessani tajusin sen paremmin. Samoin kuin edellisessä kirjoituksessani kirjoitin ylimielisyydestäni rahvaan makua kohtaan, ylimielisyys omaa henkilöhahmoa kohtaan paistaa tekstistä, eikä siitä pidä kuin toiset samankaltaiset tärkeilijät.

Henkilöitään on rakastettava siksi, että rakastamalla ne saadaan puhumaan sinulle. Oma asenteellisuus saa ne piiloutumaan. Jos asenteellisuudelleen ei voi mitään, pitää vaihtaa henkilöä. Se ei ole sinulle se oikea, ainakaan tässä paikassa ja hetkessä. Tai todennäköisemmin on syytä suoda ainakin pari ajatusta sille, miksi suhtautuu henkilöihin(sä?) sillä tavoin.

Mitä näitä syitä sitten voisi olla? Suvaitsemattomuus ja ankaruus henkilöitään kohtaan voi esimerkiksi heijastella omaa suhdetta itseen - ja miksi se ei pätisi tässä tapauksessa, sillä henkilöt kai ovat kuitenkin lopulta jonkinlaisia sovellettuja versioita omasta itsestä. Samalla tavoin usein toisen henkilön ärsyttävyydessä kaikkein ylitsepääsemättömimpiä ovat ne piirteet, joista itsessään ei pidä mutta joille on saattanut rakentaa persoonastaan niinkin suuria osia, että niistä ei kykene aivan heti luopumaan.

Pitäisikö sittenkin kirjoittaa niistä ihmisistä joita vihaa?

Aiheiden kalastelua ja blogin ensimmäinen draamallinen jännite

Minulla on toisaalla biisien tekemiseen keskittynyt blogi. Nyt kaipasin tilaa, jossa voisin pohtia yleisemmin kirjoittamiseen liittyviä asioita. Pääosin olen kokenut onnistumisen tunteita novellien ja lyhytproosan parissa, aiemmin tosin erityisesti runouden ja laululyriikan tekemisessä. Viime aikoina olen saanut enemmän otetta minulle vaikeimmasta lajista, draamasta. Näiden lajien välinen rajankäynti, niistä irtiottaminen ja irtiottamattomuus onkin luultavasti yksi tämän blogin tulevista aiheista.

Syynä draaman kirjoittamiseni kehittymiseen on kaiketi ollut eräs näytelmäprojekti, jossa olen ollut mukana tämän syksyn ja vielä kolmen päivän verran tammikuun puolella. Kun on itse lavalla, oppii kai jotenkin luontevammin ymmärtämään millainen teksti toimii ja millainen ei, sitä kuvitteellista yleisöä vasten. Ehkäpä ihanneyleisöä vasten, koska tosiasiassa eri yleisö nauraa aivan eri kohdissa. On kuitenkin kohtia, joissa voi olla varmempi yleisön reaktiosta kuin toisissa. Miten lie sitten jos ja varmaankin kun joskus teen jonkin toisenlaisen roolin toisenlaisessa näytelmässä? Sen näkee sitten.

Opin myös tärkeitä ja valaisevia puolia itse näytelmän tekoprosessista. Juurikin sitä, mikä on käsikirjoituksen rooli näytelmässä. Kävimme aluksi tekstejä aivan teksteinä, seisten jossain kohtaa näyttämöä. Siitä sitten ohjaajan pohdintojen avulla alkoi muotoutumaan vähitellen se, mihin kohtaan näyttämöä alkuasetelmasta siirrytään. Pikku hiljaa kävimme puoli näytelmää illassa ja lopulta jo kaksi kertaa. Aluksi rakennettiin luuranko, siihen lyötiin sopivan kokoiset lihakimpaleet päälle. Lopulta laitettiin vielä koristeita. Tämänkaltaisesta prosessista olen kyllä lukenut aiemmin, mutta käytännön kokemuksen puutteessa se on jäänyt kuitenkin melko etäiseksi.

Koulun kautta pääsin näkemään myös omia draamakohtauksiani esitettynä. Helpottavalta tuntui, että huonolta paperilla tuntuneet tekstit alkoivat sittenkin elää näyttämöllä. Se on vaihtelun vuoksi ihan hyvä oppitunti liian itsekritiikin keskellä painivalle kirjoittajalle.

Vaikeinta kirjoittamisessa kai onkin oman kusipäisyytensä yli pääseminen. Eka oppitunti on se, että se mikä on yleisölle riittävän hyvä, on jo aika hyvä. Senkin voi hyväksyä etten ole niin paljon yleisöään parempi. Toinen oppitunti on, että vaikka voisikin tämän jälkeen kirjoittaa aivan mitä sattuu, ei tässäkään auta yleisönsä halveksiminen. Tahallinen paska ja kikkailu kuulostaa aivan siltä itseltään. Näiden välisen tasapainon horjuminen kai onkin monen writer's blockin tausta-aineksia?